Etusivu >> Blogit >> Seppo Ruotsalainen >> Työväenliikkeen edessä olevat haasteet – valokiilassa Katalonia

Työväenliikkeen edessä olevat haasteet – valokiilassa Katalonia

21.10.2017 - 09:00
(updated: 21.10.2017 - 09:20)

 

Työväenliikkeen edessä olevat haasteet – valokiilassa Katalonia 

Työväenliikkeen edustajilta ja erityisesti kommunisteilta kysytään silloin tällöin eri yhteyksissä, onko näiden liikkeiden tavoitteena syrjäyttää nykyinen (kapitalistinen) talous- ja yhteiskuntajärjestelmä  väkivaltaisen kumouksen kautta. Useiden länsimaisten sosialististen, sosialidemokraattisten ja kommunististen puolueiden ohjelmissa on tavoitteena (joko erikseen julkilausuttuna tai itsestään selvästi oletettuna) sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä eli lyhyesti sanoen sosialismi. 

Tässä alussa mainittujen kysyjien kiinnostus kiteytyy ilmeisesti koskemaan sosialismiin siirtymisen luonnetta eli sitä tapahtuuko tuo siirtyminen rauhanomaisesti vai ei-rauhanomaisesti. Kysymys  rauhanomaisesta tai ei-rauhanomaisesta tiestä tulee  aika ajoin sekä teoriana että käytäntönä työväenluokkaa ja sen liittolaisia vastaan. Viimeaikaiset tapahtumat Kataloniassa ovat osaltaan kohottamassa tätä kysymystä jälleen esiin.  

Valtio-käsite ratkaiseva 

Marxilaisen näkemyksen osalta valtio-kysymyksessä on edelleen keskeisessä asemassa Leninin teos Valtio ja vallankumous, jonka hän kirjoitti ja viimeisteli vuonna 1917. Lenin pohjasi julkaisunsa vahvasti Marxin ja Engelsin aiempiin kirjoituksiin (mm. Engels, ”Perheen , yksityisomistuksen ja valtion alkuperä”, Marx, Gothan ohjelman arvostelua).  

Keskeisenä tarkastelun lähtökohtana marxismin klassikoilla on valtio-käsite. Porvarillinen valtio on välikappale sorretun luokan alistamiseksi ja kurissapitämiseksi. Porvarillisessa (kapitalistisessa) yhteiskunnassa valtio on ratkaisevasti suurpääoman ja porvariston hallussa oleva väline työväenluokan alistamiseksi. Sosialismiin siirtyminen tarkoittaa porvariston hallitseman valtiokoneen korvaamista työväenluokan ehdoilla toimivalla valtiolla.  

Prosessin luonne 

Mitä sosialismiin ”siirtymiseen” eli vallankumousprosessiin tulee, Leninin käsitys tuon prosessin luonteesta vaikuttaa monessa suhteessa jokseenkin yksiselitteiseltä eli hän toteaa edellä mainitun teoksensa alkusivuilla, että sorretun luokan vapautuminen ”on mahdotonta ilman väkivaltaista vallankumousta”. Tuohon voidaan kuitenkin todeta, että sana ”väkivaltainen” on sikäli suhteellinen, että väkivallan luonteessa on erilaisia asteita, vaiheita ja vivahteita, joiden ei välttämättä aina tarvitse johtaa esimerkiksi aseellisen yhteenoton tilanteeseen.  

Sellaisessa tilanteessa, jossa yhteiskunnan kahden pääluokan väliset suhteet kärjistyvät äärimmilleen, prosessi on yleensä aina selvästi jotakin kokonaan muuta kuin ”rauhanomaista”. Tuohon vaiheeseen liittyy (kuten tänäkin päivänä myös ns. kehittyneissä kapitalistimaissa) laajoja mielenosoituksia, lakkoja, yhteenottoja vastakkaisten ryhmien kesken jne. 

 

Asia työväenliikkeen näkökulmasta 

Työväenliikkeellä ei ole tarvetta kärjistää yhteiskunnallista vastakkaisuutta itsetarkoituksena väkivallan asteelle. Historian valossa kärjistäjänä jopa aseelliseen puuttumiseen saakka on ollut omistava luokka ja poliittinen oikeisto. Työväenliike vaatii taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia  parannuksia työväenluokan (siis palkansaajien, toimihenkilöiden, työttömien, eläkeläisten ja lapsiperheiden) asemaan ja näin tehdessään se joutuu jossakin historian vaiheessa asettamaan porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän rajat ylittäviä vaatimuksia.  

Porvarillinen valtio on keino alistetun luokan pitämiseksi pääoman vallan alaisuudessa. Kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän pääristiriita on edelleen pääoman ja työn välinen ristiriita eli työn (työvoiman) alistaminen pääoman vallan alle. Kun työväenluokkaa edustavat voimat pyrkivät kumoamaan tuon alisteisuuden eli parantamaan työväenluokan taloudellista, sosiaalista ja poliittista asemaa, kysymys kuuluu missä määrin vastakkainen eli pääomaa edustava luokka ”sallii” tuon liikkeen etenemisen.  

 Kun väkivallan käyttökysymystä tivataan työväenliikkeen edustajilta, pitäisi samalla esittää kysymys myös ja nimenomaan yhteiskuntaa hallitsevan eli omistavan luokan edustajille: ovatko ne kriisitilanteessa valmiit toimimaan rauhanomaisesti vai kuuluuko heidän keinovalikoimaansa työväenliikkeen ja sen liittolaisten etenemistien katkaiseminen myös väkivaltaisesti.    

Marxismin klassikot 

Marxismin klassikot Marx, Engels ja Lenin pitivät väkivaltaisen vallankumouksen tietä omana aikanaan lähes ainoana mahdollisena tienä sosialismiin. Marxilais-leniniläinen teoria ei ole kuitenkaan koskaan sulkenut (eikä sulje) pois mahdollisuutta siirtyä sosialismiin rauhanomaisesti määrättyjen edellytysten vallitessa. Tarkastellessaan Friedrich Engelsin käsitystä tästä asiasta Lenin totesi tämän olleen ”kyllin varovainen ollakseen sitomatta käsiään” (siis sitomatta käsiään vain ei-rauhanomaiseen ratkaisuun kaikissa olosuhteissa).  

Engels totesi, että maissa ”joissa on tasavalta tai hyvin suuri vapaus voidaan kuvitella rauhallista kehitystä sosialismiin”. Vaikka  Lenin merkitsi tätä Engelsin näkemystä lainatessaan sulkuihin oman, huutomerkillä varustetun  ”vain kuvitella!”- huomautuksensa, voidaan kuitenkin päätellä, että marxismin klassikot eivät teoriassa täysin sulkeneet pois rauhanomaisen tien mahdollisuutta sosialismiin siirryttäessä.  

Jokseenkin mahdottomana Engels kuitenkin piti rauhanomaista tietä tuon ajan (1800-luvun lopun) Saksassa, missä ”hallitus on miltei kaikkivaltias  ja missä ei valtiopäivillä eikä muillakaan edustuslaitoksilla ole todellista valtaa” (Engelsin kirje Karl Kautskylle 29.6.1891,  julkaistu  Neue Zeit–lehdessä 1901-1902). 

 

 

Demokraattinen tasavalta   

Marxilaisen valtioteorian mukaan demokraattinen tasavalta (jollaisena myös nykyistä Suomea voidaan työväenluokan pitkällisen luokkataistelun historiallisena tuloksena pitää)  on pisimmälle kehittynyt porvarillinen valtiomuoto, joka mahdollistaa työväenluokalle suuremmat rauhanomaiset toimintaedellytykset kamppailussa asemansa parantamiseksi kuin mitä on mahdollista oikeiston ja porvariston yksinomaan tai lähes yksinomaan hallitsemissa vähemmän kehittyneissä valtiomuodoissa.  

Tässä yhteydessä on kuitenkin huomioitava seuraava kahtalaisuus. Lenin totesi (Valtio ja vallankumous, vuoden 1946 painos, s.13), että pääoman ylivalta on varmempaa  eli vakaampaa (vahvennus VL)  demokraattisen tasavallan aikana siksi, että  tuolla valtiomuodolla on parempi ”ulkokuori” eli julkisivu kuin muilla valtiomuodoilla . ”Demokraattinen tasavalta on kapitalismin paras mahdollinen poliittinen ulkokuori ja siksi pääoma, saatuaan … itselleen tämän parhaan ulkokuoren, laskee vallalleen niin luotettavan, niin varman perustan, ettei mikään porvarillisen demokraattisen tasavallan henkilövaihdos, mikään sen laitosten tai puolueiden vaihdos horjuta tätä valtaa”.  

Ainoa mikä voi todella horjuttaa tuota valtaa on työväenluokan voima ja työväenluokan ehdoilla toimiva valtio. Vallitsee siis tämä kahtalaisuus: demokraattisessa tasavallassa työväenluokalla on muihin valtiomuotoihin verraten vapaammat toimintaedellytykset oman tavoitteensa saavuttamiseksi, mutta tuossa järjestelmässä työväenluokalla on myös vastassaan kovin ja taitavimmin käytetty valtiokoneisto (ks. tästä myös Lenin, mt.s. 65). 

Katalonia tänään 

Voiko tuota valtiovaltaa horjuttaa esimerkiksi jonkun ”kapinamaakunnan” itsenäisyyspyrkimys emämaastaan?  Tämän päivän Kataloniassa ei ole kyse (ainakaan suoranaisesti) uuden yhteiskuntajärjestelmän tavoittelusta vaan kansallisesta itsenäistymispyrkimyksestä. Espanjan keskusvallan asenne ja toiminta tuon itsenäisyysliikkeen torjumiseksi ja pysähdyttämiseksi sisältää kuitenkin samoja piirteitä jotka ovat olleet ominaisia sosialismia kohti eteneviin kansanliikkeisiin nähden. Keskeinen yhteinen piirre on keskusvallan asenne väkivaltaan ja väkivallan käyttöön.  

Rajua väkivaltaa 

Katalonian alueellista itsenäisyyttä koskevassa kansanäänestyksessä sunnuntaina 1.päivänä lokakuuta noin 90 prosenttia äänestykseen osallistuneista 2.3 miljoonasta kansalaisesta antoi äänensä itsenäisyysvaatimuksen puolesta. Äänestysaktiivisuus tosin jäi mahtavan häirinnän ja sabotoinnin keskellä vain runsaaseen 43 prosenttiin .  

Äänestystapahtuman suurimpana yllätyksenä (ja äärimmäisen kielteisenä sellaisena) on pidetty Espanjan keskushallinnon rajun väkivaltaista yritystä estää kansanäänestyksen toteuttaminen. Satoja ihmisiä, jopa noin 800 ihmistä loukkaantui keskushallinnon poliisivoimien käydessä raakaa fyysistä väkivaltaa käyttäen pampuin ja kumiluodein rauhallisten äänestäjien kimppuun. Menettelyä on pidettävä demokratian irvikuvana, demokratian, jonka ylimpänä ja suorastaan pyhimpänä arvona ja saavutuksena valtionjohtajat ovat mainostaneet juuri yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saavuttamista ja toteutumista. Kautta maailman levinneissä videoissa ja kuvissa poliisit riehuvat kuin pahimmat huligaanit terrorisoidessaan Katalonian äänestystapahtumaa. 

Kootut selitykset 

Raa’an väkivallan käyttöä Kataloniassa on pyritty selittämään sillä, että siirtyminen Francisco Francon diktatuurista (jonka virallisesti katsotaan päättyneen vuonna 1975) demokratiaan ei ole ollut helppo. Tuohon on todettava, että Espanja on kuitenkin EU:n keskeinen jäsenmaa ja se on väistämättä myös näyteikkuna ulospäin EU:n suhtautumisessa väkivallan käyttöön.  

Katalonian väkivaltaa on selitetty sillä, että ”Poliisiväkivalta periytyy diktatuurista” ja että ”Äänestäjien hakkaaminen ei ollut Espanjassa suuri yllätys”, vaan ”poliisi on aiemminkin käyttänyt kovia otteita” (Tommi Hannulan kirjoitus HS 5.10). Nykyiselle väkivallan käytölle haetaan siis selitystä aiemmasta  väkivallan käytöstä. Se on jotenkin vastaavaa kuin yksityisessä perheessä ilmennyttä väkivaltatapausta selitettäisiin sillä, että tuossa perheessä on väkivaltaa ollut ennenkin eikä uusin tapaus ole mikään yllätys. Ja tällä selityksellä asia jätetään ennalleen.  

EU:n asenne 

Väkivallan rajuuden ohella toinen hämmästystä herättänyt asia Katalonian kansanäänestyksessä oli Euroopan Unionin pitkään jatkunut lähes hyytävä hiljaisuus suhteessa raakaan poliisiväkivaltaan, jota käytettiin EU:n omalla maantieteellisellä alueella eli ”omassa kotipesässä” . EU-komissio reagoi yli vuorokauden hiljaisuuden jälkeen äänestystilannetta lausunnolla, jossa ei suoraan tuomittu Espanjan keskushallinnon poliisijoukkojen menettelyä. Laimeassa  lausunnossa todettiin, että ”väkivalta ei saa koskaan olla politiikan väline”. Samalla komissio totesi Katalonian kansanäänestyksen ”laittomaksi”.  

Demokratian kannalta hyvin arveluttavalta kuulostaa komission kanta (jonka komission ensimmäinen varapuheenjohtaja Frans Timmermans esitti), jonka mukaan ”On kuitenkin joka hallituksen velvollisuus pitää yllä laillisuusperiaatetta ja joskus se edellyttää kohtuullista voimankäyttöä” (Pekka Mykkäsen kirjoitus HS 5.10.). 

Hyväksyykö EU voimankäytön? 

Komission lausunnon johdosta ensimmäinen kysymys kuuluu, mitä on ”kohtuullinen voimankäyttö” ja mitä tarkoittaa sana ”joskus”. Sen jälkeen kuuluu laajempi kysymys, hyväksyykö EU ylipäänsä voimankäytön yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisukeinona. Kun asiaa lähestytään marxilaiselta näkökannalta vastaan tulee jälleen valtio-käsite. Kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän pääristiriita on pääoman ja työn välinen ristiriita eli työn (työvoiman) alistaminen pääoman vallan alle. Valtio on puolestaan koneisto, jonka avulla tuo valtasuhde pysytetään. Tuon vallan pysyttäminen on todellisuudessa porvarillisen valtion tärkein eli päätehtävä (asia, jota ei tietenkään haluta lausua ääneen).    

Katalonian tapahtumat ovat paljastamassa, että Euroopan Unioni saattaa itse asiassa toimia viimeisenä sinettinä, joka varmistaa vallanjaon säilymisen siinä tapauksessa että yksittäinen jäsenvaltio ei siihen omalta osaltaan kykene. On merkille pantavaa, että EU-parlamentin suurten ryhmien johtajat tukevat Espanjan hallitusta Katalonian kriisissä.  

Tuo edellä mainittu EU:n rooli joutuu outoon valoon sitä taustaa vasten, että EU:lle myönnettiin vuoden 2012 Nobelin rauhanpalkinto.   Nobel-komitean mukaan EU:n merkittävin saavutus on ollut ”menestyksekäs kamppailu rauhan ja sovinnon sekä demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta”. 

Uhkana on väkivalta  

Espanjan pääministeri Mariano Rajoy on ilmoittanut että Espanjan keskushallinto tulee käyttämään kaikkia Espanjan lain (vuodelta 1978 olevan perustuslain) sallimia keinoja Katalonian itsenäisyysjulistuksen torjumiseksi. Jo käytetty raaka poliisiväkivalta osoittaa itsessään, että Espanjan hallituksen keinovalikoimaan kuuluu väkivallan käyttö. Euroopan Unionin vaikeneminen ja itsenäistymispyrkimyksen laittomaksi toteaminen osoittavat, että EU:n johto hyväksyy hiljaisesti Espanjan keskushallinnon menettelyn mukaan lukien tarvittaessa väkivallan käytön. 

Tämä puolestaan osoittaa (monille ilmeisen kiusallisena asiana) sen, että vastaavalla tavalla kuin yksityisten jäsenvaltioidenkin kohdalla, väkivallan käyttö liittyy sisäänrakennettuna myös Euroopan Unionin hallintojärjestelmään sen yrittäessä torjua  piirissään ja alueellaan esiintyviä irtautumis-ja hajoamisilmiötä. Näistä ilmiöistä on selvimmin ollut ulospäin havaittavana Ison Britannian brexit.   

Eroaminen EU:sta tehty mahdollisimman vaikeaksi 

EU:n piirissä esiintyvä hajoamis- ja irtautumisprosessi on ilmentymää eri kansojen ja kansanryhmien pyrkimyksestä vapautua EU:n määräävästä ja holhoavasta otteesta. Marxilaisen valtioteorian mukaan valtio on kone tai koneisto, jonka avulla luokkayhteiskunnassa hallitseva luokka pitää alistettua luokkaa komennossaan.  

Tuon valtioteorian myötä avautuu sellainen ”näköala”, että EU:n otteesta irtautumaan ja vapautumaan pyrkivät jäsenvaltiot tai –alueet ovat tavallaan kaksien lukkojen takana. Ensimmäisen sinetin muodostaa kunkin jäsenvaltion oma hallintorakenne ja toisen eli ulomman varmistuksen on takaamassa EU:n hallitsemiskoneisto.  

Kohti liittovaltiota 

Integraatiokehitys eli EU:n eteneminen kohti liittovaltiomuotoa tarkoittaa sitä, että unioni hakeutuu yhä enemmän valtioksi jäsenvaltioiden yläpuolelle, hallitsemaan niitä.  Tähän pyritään mm. ehdottamalla koko unionille yhteisiä hallinto- ja virastojärjestelmiä (yhteistä valtiovarainministeriä jne.). Tästä johtuen erityisesti työväenliikkeen tietoisin osa vastustaa jyrkästi unionin liittovaltiokehitystä.  

Älyllinen kansanliike ei halua ympärilleen ylimääräisiä lukituksia kun nykyisissä ”omissakin” on täysi sietäminen. Jäsenvaltioita houkutellaan mukaan hallinnollisiin byrokratiatalkoisiin tarjoamalla korkeapalkkaisia virkoja, jotka uudistuksia ajatellen usein muistuttavat kultaisia tunkioita. Gyllene bojor äro också bojor. Kultaiset kahleet ovat myös kahleita.     

 

Väkivallan käyttö Kataloniassa voi johtaa vakaviin seurauksiin koko Euroopassa  

Katalonian itsenäistymispyrkimyksen väkivaltainen torjuminen saattaa johtaa koko Euroopan laajuiseen uudenlaiseen luokkataistelun kärjistymiseen. Katalonian tapahtumissa näkyy nyt kouluesimerkkinä se, kumpi osapuoli siellä on väkivaltainen ja kumpi rauhanomainen.  

Suomen kommunistisen puolueen SKP:n äskettäisessä kannanotossa tuomitaan Rajoyn hallituksen väkivalta ja todetaan, että Katalonian tapahtumat ovat enemmän yhteydessä luokkien väliseen kuin kansallisuuksien väliseen ristiriitaan.   

Euroopan Unioni (jonka johtajat mielellään luovat järjestöstä kuvaa ikään kuin yhtenäisenä perheenä) vaikenee nyt useammalla kielellä väkivallan tuomitsemisesta Kataloniassa. Tilanne siellä näyttää katalaanien näkökulmasta enemmän Espanjan hallituksen väkivalloin ylläpitämältä ja avioeron kieltävältä perhehelvetiltä kuin idylliltä yhteiselolta.  

Tilanne pahenee  

Katalonian aluejohtaja Carles Puigdemont ilmoitti puheessaan tiistaina 10.10., että Katalonia lykkää itsenäiseksi julistautumista ja haluaa neuvotella Espanjan keskushallinnon kanssa. Espanjan pääministeri Mariano Rajoy vastasi tuohon kädenojennukseen alkamalla vaatia  Puigdemontilta vastausta kysymykseen, onko Katalonia antanut itsenäisyysjulistuksen vaiko ei. Aikaa vastauksen antamiseen pääministeri antoi viisi päivää.   

Rajoyn komenteleva ja vastausta tivaava sävy viittaavat siihen, että pääministeri on jo valmistautunut käyttämään Espanjan perustuslain 155. artiklaa Katalonian itsehallintostatuksen rajoittamiseksi tai peräti poistamiseksi. Joidenkin kommentaattoreiden mukaan pääministerin dominoiva ja määräilevä käytös on jo itse asiassa tuon mainitun lainkohdan käyttöön ottamista.  

Mikä ratkaisuksi Kataloniaan? 

Toimittaja Kari Huhta raportoi Madridista (HS 12.10.) vertaamalla johtajien välistä nokittelua korkean tason uhkapeliin. Huhta viittasi ennusteisiin, joiden mukaan muutaman päivän määräajan jälkeen ”paljastuu Puigdemontin bluffi. Hänellä on huonot kortit”. 

Huhdan toteamukseen voidaan kuitenkin sanoa, että korttipelissä (kuten valtapelissäkin) voidaan voittaa (ja on usein voitettukin) myös ”huonoilla korteilla”. Näin voi tapahtua silloin kun vastapelaajalla tai-pelaajilla ei ole ratkaisuvaiheessa esittää eli ”näyttää” vastapelaajan ”huonoja kortteja” parempia kortteja. Nyt käynnissä olevassa ”pelissä” on käytössä vain huonoja kortteja.  

Keskushallinnon virhe  

Espanjan Keskushallinto teki omalta kannaltaan katsoen ehkä pahan virheen siinä että se puuttui raakaa väkivaltaa käyttäen Katalonian kansanäänestykseen lokakuun 1.päivänä. Keskushallinto paljasti siis vahvimman ja samalla pahimman ja vastenmielisimmän valttikorttinsa heti kovan pelin alkajaisiksi.  

Sen jälkeen kun Espanjan keskushallinto käytti poliisivoimaa häiritäkseen kansanäänestyksen toteuttamista, kynnys uuteen väkivallan käyttöön saattaa olla kohonnut. Tämä siksi, että tuo väkivalta on herättänyt laajaa paheksuntaa paitsi Kataloniassa myös muualla Espanjassa ja Espanjan rajojen ulkopuolella. Tämän reaktiona Katalonian itsenäisyyttä ajavien ja haluavien määrä on lisääntynyt. Mitään takeita väkivallankäytön väistymisestä ei kuitenkaan ole. Väkivalta saattaa päinvastoin jopa entisestään pahentua.  

EU:n on puututtava asiaan  

”Onko Euroopalla varaa olla vaiti Kataloniasta?”, kysyy Markus Leikola Helsingin Sanomissa sunnuntaina 8.10.2017 julkaistussa laajassa analyysissään. Hän vastaa, että Katalonian kriisi ei ole vain paikallisen historian näytös, vaan se näyttää ”kuinka hauraassa tilassa Eurooppa on juuri nyt”.  

Marxilaiselta kannalta arvioituna tuossa kriisissä ei ole kysymys vain jostakin ilmiöpintaa pitkin etenevästä dominoteoriasta (jonka mukaan maantieteellinen alue toisensa jälkeen   uhkaisi irrota unionista), vaan kysymys on syvyyssuunnassa kohti yhteiskuntaluokkia etenevästä prosessista. Toisin sanoen kriisin eteneminen ja erityisesti kriisin ratkaisuyritys väkivaltaa käyttäen saa yhä enemmän ja näkyvämmin yhteiskuntaluokkien välisen taistelun muodon.  

EU:n päättävien elinten tulisi koko Euroopan edun nimissä tuomita väkivallan käyttö Katalonian kriisissä. Mikäli kriisi puhkeaa väkivallaksi tämä muodostaa ennakkotapauksen, jota tullaan käyttämään kriisien ratkaisemiseksi muuallakin EU:n alueella. Espanjan perustuslain 155. artiklan käyttöönotto voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Se luo maaperää luokkavastakohtien kärjistymiselle ja niiden väkivaltaisille ratkaisuille kautta Euroopan.  

Omituisia väitteitä 

EU:n johtajien väite, ettei Unioni voi puuttua Katalonian kysymykseen siksi, että asia on Espanjan sisäinen asia, tuntuu omituisella tavalla kaksinaismoralistiselta. Kuinka EU:n johtajat voivat väittää, että Espanjan keskushallinnon asenne Katalonian itsenäistymisprosessiin on Espanjan sisäinen asia kun EU:n johtajat samanaikaisesti julistavat, että lokakuun alun kansanäänestys Kataloniassa on laiton.  

Tuohan on selkeä puuttuminen Espanjan sisäiseen tilanteeseen ja samalla puolueellisesti Espanjan keskusvallan väkivaltatoimien tueksi asettumista ja väkivallan käytön vain pinnallisesti ja ohimennen ”tuomitsemista”. Syntyneeseen kriisiin tulisi asettaa puolueeton sovitteluelin etsimään rauhanomaista ratkaisua, sillä pääministeri Rajoy ja aluejohtaja Puigdemont eivät näytä siihen keskenään pääsevän.  

Norjalainen Nobel-valintakomitea totesi vuonna 2012, että päätös rauhanpalkinnon myöntämisestä perustui EU:n vakauttavaan rooliin aiemmin sotien repimässä Euroopassa siten että maanosassa on viime vuosikymmeninä laajalti vallinnut rauha. EU:n nykyinen asenne Katalonian tilanteeseen on osaltaan viemässä Eurooppaa uuteen epävakauden kauteen.  

Kärkevien luokkataistelujen historiaa 

Tähänastinen luokkataistelujen historia osoittaa, että omistava luokka ja porvaristo ovat yleensä puuttuneet kriittisellä hetkellä aseellisesti vallankumousprosessin kulkuun. Näin tapahtui ”ensimmäisen työväenluokan valtion” eli Pariisin Kommuunin (1871) kohdalla. Työläisten muodostama kommuuni murtui ranskalaisten asevoimien edessä ja päättyi täydelliseen verilöylyyn. Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Venäjän vallankumous oli väkivaltainen samoin Kiinan 1940-luvun lopussa.   

Chile 

Nykytilannetta ajatellen merkittävä vaihe sosialismia kohti etenevässä prosessissa on ns. vallankumouksellis-demokraattinen vaihe. Se on eräänlainen välivaihe siirryttäessä kapitalismista sosialismiin. Lähes klassinen esimerkki vallankumouksellis-demokraattisesta hallituksesta oli Salvador Allenden johtama kansanrintamahallitus Chilessä vuosina 1970-1973. Muun muassa kaikki maan 27 pankkia olivat keväällä 1972 valtion valvonnassa.  

Lenin oli puoli vuosisataa aiemmin luonnehtinut vallankumouksellis-demokraattista vaihetta valtavan pitkäksi askeleeksi sosialismia kohti, sellaiseksi askeleeksi, että ”täydellisen demokratian säilyessä siitä ei voitaisi palata takaisin kapitalismiin tekemättä ennenkuulumatonta väkivaltaa joukoille” ( Lenin, teokset 25, s. 363: ”Uhkaava katastrofi ja kuinka sitä vastaan on taisteltava”).  

Chilen tapahtumien aikaan koko maailman työväenliike seurasi lähes henkeä pidättäen onnistuisiko Chilen siirtyminen uuteen yhteiskuntamuotoon eli sosialismiin ilman laajamittaista aseellista yhteenottoa. Kenraali Augusto Pinochetin johdolla tapahtunut oikeistolainen sotilasvallankaappaus levitti pessimismiä työväenliikkeen keskuuteen rauhanomaisen tien toteutumisen mahdollisuudesta.    

Venezuela tänään  

Tällä hetkellä Venezuela on tienhaarassa kysyttäessä rauhanomainen vaiko väkivaltainen (peräti aseellinen) tie. Yhdysvallat on uhannut demokraattisesti valittua Nicolás Maduron  hallitusta aseellisella väliintulolla. Eri maiden rauhan- ja solidaarisuusaktivistit ovat puolestaan korostaneet  voimakkaasti rauhan ja rauhanomaisen tien välttämättömyyttä muun muassa kansainvälisessä solidaarisuustapahtumassa Caracasissa 16-17. syyskuuta 2017.  

Rauhantyö tärkeintä   

Työ rauhan säilyttämisen puolesta on nousemassa ihmiskunnan tärkeimmäksi lähiajan tehtäväksi.  Rauhantyö on lähellä työväenliikettä siksi, että sodasta eniten kärsivä kansanosa ovat työväenluokkaan ja sitä lähellä oleviin ryhmiin kuuluvat ihmiset. 

Työväenluokan asemansa puolesta käymä kamppailu ja rauhan säilyttämisen puolesta tehtävä työ ovat jokseenkin kirjaimellisesti käsi kädessä käyviä asioita. Työväenluokan (johon kuuluu ylivoimainen valtaosa palkansaajista, pien-ja keskisuurista yrittäjistä, toimihenkilöistä, julkisen ja opetusalan työntekijöistä, eläkeläisistä ja työttömistä) kamppailu oman asemansa parantamiseksi laajenee suuremmiksi koko yhteiskuntaa käsittäviksi kansanliikkeiksi yleisten ja yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.  

 

Tulevaisuus 

Vaikka työväenliikkeen tie kohti uutta yhteiskuntamuotoa on porvarillisen valtion väkivalloin katkomaa, myös rauhanomaisen tien (ymmärrettynä suhteellisessa mielessä ) mahdollisuus on olemassa. Kun suuret kansanjoukot liittyvät kansalaisliikkeiksi, joiden ilmenemismuotoja ovat mm. laajat mielenosoitustapahtumat niiden pysähdyttäminen väkivaltaisin toimin tulee entistä vaikeammaksi ja kyseenalaisemmaksi. Myös ”sosialistisen leirin” (jossa Kiina on taloudellisesti ja poliittisesti johtava maa) voiman ja vaikutusvallan kasvu sekä ydinsodan vaara ilmeisesti jarruttavat monessa tapauksessa luokkataistelun kärjistymistä aseellisen yhteenoton asteelle. 

Rauhanomaisen tien mahdollisuus kehittyneempää yhteiskuntamuotoa kohti on olemassa, mutta tilanne vaihtelee olosuhteista ja maasta riippuen eikä sen toteutuminen ole varmaa niin kauan kuin vastassa on väkivaltaan ja viime kädessä jopa aseelliseen voimankäyttöön nojautuva vastustaja.    

Katseet kohdistuvat Kataloniaan  

Maanantaina 16.10. aluejohtaja Puigdemont esitti vastauksessaan Espanjan keskushallinnolle kahden kuukauden lisäneuvotteluaikaa koskien Katalonian itsenäistymisilmoitusta. Pääministeri Rajoy ilmoitti, että Espanjan keskushallinto ei hyväksy  Puigdemontin vastausta. Tätä kirjoittaessa ensimmäiset itsenäisyysaktivistit on pidätetty Kataloniassa. Barcelona valmistautuu lakkoon ja mielenosoituksiin.  

Espanjan keskushallinnon määräämän viiden vuorokauden vastausajan umpeutuessa torstaina 19.päivänä lokakuuta aluejohtaja Puigdemont väisti vastauksen itsenäisyysilmoituksen luonteesta ja totesi, että Katalonian alueparlamentti voi tehdä asiasta päätöksen. Espanjan keskushallinto ilmoitti välittömästi aloittavansa toimenpiteet Katalonian itsehallinnon rajoittamiseksi ilmeisesti perustuslain 155. artiklaan nojautuen.   

Väkivallan käyttö synnyttää rauhattomuutta Euroopassa 

Mikäli Kataloniassa puhkeaa jopa aseellinen väkivalta, poliittinen rauhattomuus koko Euroopassa tulee lisääntymään.  Eurooppalainen ja maailmanlaajuinen työväenliike joutuu jälleen arvioimaan uudessa tilanteessa rauhanomaisen ja ei-rauhanomaisen tien mahdollisuudet tai mahdottomuudet omalta kannaltaan. Työväenliike on myös pakotettu arvioimaan uudelleen perusteellisesti Euroopan Unionin roolin jäsenmaiden turvallisuuden ja itsemääräämisoikeuden suhteen.  

Tekijä

Kirjoittajan artikkelit